“Löysin tuolta naapurin pihan perältä loistavan jalostuskoiran, ei ole mikään turha shamppiooni, mutta kerää mustikat, lypsää lehmät, kaitsee lapset, käyttöominaisuuksia on vaikka muille jakaa ja tervepäinenkin se on, siinäpä loistava jalostuskoira, kyllä minä osaan ne kulmaukset itse katsoa ilman tuomareitakin.”
Kaikki kunnia itseoppineille pirttikynologeille, mutta vasta koiran monipuolinen dokumentointi tekee siitä hyvän jalostuskoiran. Dokumentointi tarkoittaa sitä, että koirasta on olemassa mitattavaa faktaa, jota voi verrata muihin yksilöihin, rodun keskiarvoon jne. Se, että koira on omistajan mielestä hyvä, ei ole mitattavissa! Vähän kuin sanoisi pojastaan, että kyllä on fiksu tuo Kaaleppi, ei se kyllä koulussa jaksanut istua eikä oppinut oikein mitään, mutta pleikkaria se voisi vaikka työkseen hakata. Työnhaussa se koulutodistus on monin verroin arvokkaampi kuin se, että äitee tulee mukaan todistamaan, että juu, se on hyvä. Ihan sama koskee koiria: todistettavasti ja mitattavasti dokumentoitu koira on siis arvokkaampi kuin sellainen, jonka laadusta on vain kotiväen oma vakuutus.
Jalostuskoiraa valittaessa tulisi siis tarkastella viittä eri osa-aluetta (suluissa mittaus- tai arviointitapa):
1. Terveys (silmätutkimukset, lonkkakuvat, DNA-testit jne.)
DNA-kokeiden yleistyminen ei tuo ainakaan lähivuosina apua kaikkien rotujen kaikkiin sairauksiin. On kuitenkin merkittävä apu, jos voidaan todeta koiran kantajuus tai ei-kantajuus, jotta voidaan välttää sairaiden yksilöiden tuottaminen. Jokaisella rodulla on omat ongelmansa. Tervettä rotua ei olekaan, joskin toiset ovat selvästi terveempiä kuin toiset. Pelkkä silmämääräinen arviointi ei kuitenkaan riitä: koirat täytyy tutkia. Esimerkiksi Ruotsissa oman rotuni kasvattajat elävät siinä toivossa, että jos joku ongelma rodussa ilmenee, heidän kerholleen raportoidaan asiasta. Miten ihmeessä näin voi käydä, jos rodussa ei ole perinteitä tutkia koiria rutiininomaisesti? Esimerkiksi kaihi ja monet nivelsairaudet eivät välttämättä näy päälle varsinkaan alkuvaiheessa. Näin ollen ko. koira tai sen (sairautta periyttäneet) vanhemmat ovat tuottaneet jo liudan uusia jälkeläisiä, ennen kuin sairaus tulee ilmi.
2. Luonne (luonnetesti, MH-koe jne)
Monessa tapauksessa koiranomistaja on oman koiransa huonoin asiantuntija. Olen kuullut vuosien varrella monta, omasta mielestäni jopa salakavalaa tai muuten epämiellyttävästi käyttäytyvää koiraa kehuttavan hyväluonteiseksi. Tosiasia on, että kaikkeen tottuu. Omistajilla on omat tapansa selviytyä koiriensa kanssa, ja he ovat hyviä keksimään selityksiä käytös-ja luonneongelmille, mutta maallikko tai edes kokenut kasvattaja ei aina näe metsää puilta. Asiantuntija tietää parhaiten ja hän näkee opitun käytöksen läpi. Luonnetestissä ei ole mitään sellaista, minkä vuoksi normaali koira ei siitä selviäisi. Harvoin siellä viedään mitään osiota niin pitkälle, että siitä jäisi koiralle traumoja.
Pahin luonneongelma on arkuus ja huono hermorakenne – koira joutuu alinomaa stressaaviin tilanteisiin, joita sen pääkoppa ei ole rakennettu kestämään. Jos ei vielä omistajakaan osaa koiran kieltä, jonain päivänä voi napsahtaa.
3. Ulkomuoto (näyttelypalkinnot)
Kyllähän muovinauhoja tarpeeksi matkustamalla saa minkä värisiä vain, jos lompakko sietää ja perslihakset kestävät. Tätä osa-aluetta painotetaan selvästi yli oman arvonsa. Tosiasia on, että monen kasvattajan ambitiot koskevat vain tätä aluetta. Mitä järkeä tässä on? Nättiä halutaan, vaikka koirat ovat pipipäitä.
Periaatteessa ulkomuodoksi riittää, että koira on rodunomainen (se näyttää oman rotunsa edustajalta ensi silmäyksellä). Kun lähdetään hieromaan niitä raajakulmauksia ja korvien asentoja ja halutaan vielä hiukan pitempää kaulaa, voidaan menettää jotakin.
4. Käyttöominaisuudet (käyttökokeet)
On rotuja, joilla alkuperäistä käyttötarkoitusta ei enää nyky-yhteiskunnassa ole. Käyttöominaisuudet eivät kuitenkaan saisi kadota. Rakenteen ja luonteen tulee säilyä sellaisina, että koira tarvittaessa selviytyisi alkuperäisestä tehtävästä. Roduilla, joilla edelleen on käyttötarkoitus olemassa, koiran ominaisuuksia voidaan kokeissa luotettavasti mitata ja arvottaa.
5. Populaatiovaikutus (lasketaan, lisääkö vai vähentääkö kyseisen yksilön käyttäminen kannan sukulaistumista jne.)
Mikään koira ei ole niin ihmeellistä ja hienoa sukua, että sitä pitäisi käyttää, vaikka se on sairas. Mikään koira ei ole niin ihmeellinen, että sitä pitäisi käyttää vain koska se on ulkomailta. Tai erikoisen värinen. Tai ostettu ihan kennelistä. Mutta jos se on terve ja rodunomainen ja pystyy lisääntymään normaalisti, ja se on uutta sukua, jota ei Suomessa ennenetsään ole, niin kappas – sen vaikutus populaatioon on positiivinen. Tosin vain niin kauan, kun sillä ei ole järjestöntä laumaa jälkeläisiä, koska seuraavan sukupolven parinetsintä on sitä vaikeampaa, mitä enemmän siinä on puolisisaruksia.