Puhun säännöllisin väliajoin uusille koirankasvattajille kasvattajien peruskursseilla. Oikeasti minun pitäisi horista koiran rakenteesta, mutta kyllähän ne raajojen eri osien nimitykset nyt äkkiä opitaan, niin ettei kompakysymys takalavoista saa enää ketään pyörryksiin. Koska pakolliset kallon luut ja hammaskartat ovat äkkiä hanskassa, käytän osan minulle suodusta ajasta puhumalla rotujen muuttumisesta aikojen saatossa. Yleensä loppuun jää myös muutama minuutti aikaa jaaritella niistä ihmiselämän vaikeimmista asioista, eli moraalista ja etiikasta.
Mielestäni nämä asiat ovat kyllä niitä, joista likimain jokainen kehissämme pyörivä paatunut näyttelyhai tarvitsisi mieluusti usean kuukauden syventävät opinnot. Ihan oman itsensä takia vain, on nimittäin perin paljon mukavampaa olla hyvä ihminen kuin halpamainen selkäänpuukottaja, ja myös siksi, että siellä rotuympyröissä olisi jotenkin miellyttävämpi ilmapiiri. Mutta ei tee pahaa silloin tällöin ottaa tuuletettavaksi edes pienen pientä muistutusta. Jollekin voi jäädä pieni siru jonnekin muistin pohjalle. Ainakin toivon niin.
Kursseilla puhun viisaita siitä, että kannattaa hankkia ennemmin liittolaisia kuin vihollisia ja että mikään piski ei ole sen arvoinen, että sen tiimoilta kannattaisi lähteä raastupaan. Jostain päin maailmaa, ehkä jopa kotimaasta, saattaa löytyä samoin ajattelevia ihmisiä, joiden kanssa yhdessä toimimalla päästään paljon parempaan lopputulokseen – ja niin paljon hauskemmin – kuin yksinään möllöttämällä. Jos rotu on yleinen, tällainen yhteistyökumppani on toki helpompi löytää kuin jos näitä mongolian karkeakarvaisia vuoristoajokoiria on ympäri maailmaa vain kourallinen. Ja kun kumppani löytyy, kannattaa pelata reilusti, pitää kiinni periaatteistaan ja pyrkiä toimimaan kunnon ihmisen tavoin. Siis OIKEIN. Se on sitä moraalisuutta.
Nykyihminenhän on opetettu elämään erillään omista tunteistaan. Ei saa näyttää, jos jokin sattuu, ilostuttaa, riemastuttaa, itkettää tai harmittaa. Populäärikulttuurissahan on nykyään kovin suosittua ottaa taviksia kilpailemaan milloin mistäkin hiekkakasan herruudesta. Se on kyynisestä hauskaa katsottavaa, koska tavikset eivät vielä hallitse julkisuutta ja sen mekanismeja, ja puoli hauskuuttahan on nimenomaan siinä, että odottaa jonkun onnettoman mokaavan oikein kunnolla. Sopii niin suomalaiseen mentaliteettiin, tuollainen katastrofin odottelu.
Jos vaikka Idols-kilpailua katsoo, niin ensinnähän siinä pidetään piinassa ensin minuuttitolkulla, että onko päässyt jatkoon vai palaako aamulla takaisin Alepan kassalle kuuntelemaan henkeäsalpaavan hauskoja denojen turinoita. Kun kahdesta vihonviimeisestä vain toinen pääsee jatkoon, niin kumma kyllä se pois potkittu ei voikaan siinä kameoiden ristitulessa parahtaa itkuun tai motata jotain nokkaan, vaikka mieli tekisi. No ei, se ei ole hyväksyttävää. Halataan voittajaa ja hymyillään urheasti, vaikka kaikki haaveet ovat nyt virallisesti kaatuneet yksi kerrallaan. Ehkä sitten kulisseissa voi potkaista tuolia, mutta ripsivärien voi antaa kyllä levitä vasta hotellihuoneessa tai jossain vessassa. Kuinka monta itkua tämän maan vessat ovatkaan nähneet…!
Koiramaailmassa on melko tavalla sama juttu. Kilpaileva kasvattaja, tuo sarvipäinen piru, voittaa mokomine rakkeineen aina, ja yleensä täysin epäreilusti. Silti kehässä ei voi potkia edes koiraa saatikka tuomaria. Yleensä jopa edellytetään, että käyttäytyy asiallisesti ja onnittelee voittajaa. (Kaikissa roduissahan tämä ei kylläkään toimi edes alkeellisesti.)
Siksi näyttelyn jälkeen alkaakin punahehkuinen parjauskampanja, jolloin soitellaan kaikki ihmiset läpi, omat ja vieraat, laitetaan netti täyteen valokuvia, mollataan ja haukutaan. Jos kilpailija pärjää vielä vuoden mittaan niin, että sille joutuu jonkun pystinkin vielä ojentamaan, niin ainahan siinä voidaan rukkailla sääntöjä tai muuten taktikoida niin, ettei loppujen lopuksi tarvitsekaan. Hah haa. Siitäs sai!
Hetkinen! Ovatkohan tällaisen taaperotasoisen kampanjan osanottajat oikeasti ikinä katsoneet peiliin? Onko oman huonon käytöksen syynä oikeasti se, että se kilpailija on hullu, ikävä tai muuten joku ulkoavaruuden mutantti, vai onko syynä ihan vanhanaikainen kateus – jota ei tietenkään sovi myöntää?
Oletko kysynyt koskaan itseltäsi, morkkaatko kilpailijaa ja hänen koiriaan oikeasti syystä vai siksi, että olet niin kateellinen, että päästäsi katkeaa pian verisuoni?
En ymmärrä, miksi joku ihminen keskittyy seuraamaan toisten elämää ja vertaamaan itseään muihin. Sitähän se kateus on: se saa alkunsa omasta riittämättömyyden ja huonommuuden tunteesta.
Toisten mollaaminen, halveksunta ja koiraympyröissä niin perin tavallinen kiusaaminen, johon erilaiset luottamustehtävät antavat niin hyvin edellytyksiä ja mahdollisuuksia, liittyvät yleensä kateuteen eli pohjimmiltaan tunnistamattomaan häpeään. Kateellinen ihminen kokee alemmuuden tunteita, jotka puetaan ja verhotaan muiden halveksuntaan ja aliarviointiin. On muka coolia olla teräväsanainen. Tyhmempiä viedään siinä kuin desin mittaa mukana. Mutta kannattaa muistaa mitä Abraham Lincoln totesi: ”Kaikkia ihmisiä voi huijata jonkin aikaa ja joitakin ihmisiä voi huijata kaiken aikaa, mutta kaikkia ihmisiä ei voi huijata kaiken aikaa.”
Kateelliset keskittykööt ihan vain omiin asioihinsa, tehkööt omasta elämästään hyvän ja mukavan. On sitä paitsi helpompi elää hyvänä ihmisenä kuin alinomaa tasapainotella oikean ja väärän välillä, käyttää kiellettyjä keinoja ja kikkailuja. Tuollaista ihmistä / koirankasvattajaa ei kukaan arvosta.
Be nice, work hard.