Helteinen toukokuun päivä Etelä-Ruotsissa vuonna 1995. Ruotsalainen kollega kysyy, voinko viedä yhden hänen kasvateistaan kehään, mutta kyseessä ei ole mikään kunniatehtävä. Hän ei itse halua esiintyä tämän hellanteltun narun päässä.
Otan empien näyttelyhihan ja minulle valkenee, että se on ensimmäistä kertaa pennun kaulassa. Tämä on täysin hallitsematon pikkupiru, joka on koko ikänsä voittanut kaikki keskustelut kynsien leikkaamisesta, tassujen kuivaamisesta, lelujen omistamisesta ja ruokakupin herruudesta. Olen onnekas, jos selviän vain pintanaarmuilla, mutta todennäköisesti tuo portimo puree minua luuhun saakka.
Olisiko jotain ollut tehtävissä?
Pennut ovat pentuja ja niille toki sallitaan hieman vallaton käytös, mutta ei pentukaan saa olla täysin hallitsematon. Tuomarin sympatiat kyllä karisevat, kun pikku kultu ei anna katsoa hampaitaan, ei salli koskettelua ja vielä liikkuukin lähinnä yläasteen tanssitunneilta tutulla kaavalla: laukka-askel, laukka-askel, laukka-askel, hyppy…
Kasvattajat kertovat usein ylpeänä, että heidän pentunsa on tänään ensimmäistä kertaa näyttelyhihnassa. Ei se ole mikään ylpeilyn aihe, mutta yleensä kasvattajien omat pennut ovat tottuneet käsittelyyn, niitä on trimmattu ja pidetty pöydällä, ehkä jopa palkittu oikeasta käytöksestä. Perheeseen muuttanut pentu sen sijaan on saanut usein itse päättää asioita, jotka eivät kuuluisi lainkaan sen määräysvaltaan. No, mikään asia ei kuulu pennun määräysvaltaan…
Kuten aikaisemmassa jeremiaadissani vakuutin, irskejä näyttelytouhu ei yleensä pelota. Ne pikemminkin ikävystyvät, koska ne ovat – ainakin omani – älykkäitä ja vilkkaita koiria.
Vilkkaimmat jaksavat muutaman minuutin seurailla korvat hörössä naapurikehää/lentäviä lintuja/juoksevia lapsia/jotakin muuta. Ehkä siis ensimmäisellä kerralla kaikki sujuu hyvin kuin ihmeen kaupalla, mutta omistaja ei tiedä, mitä on tulossa! Pian pentu kyllästyy ja alkaa kiemurrella, haukotella, peruuttaa, istua, katsoa ylöspäin korvat pystyssä jne. Vaikka omistaja ei olisi ikinä kouluttanut koiraa päivääkään, hän on tavallisesti onnistunut opettamaan sille yhden käskyn, ja koira on ehdollistunut siihen kuin ovikellon ääneen: “Istu” tietää namia. Ja kun omistaja näyttää tuossa namia, kannattaa istumista aina tarjota. Siinähän omistaja yrittää verenpaineet tapissa nostaa pentua (yleensä mahan alta) seisomaan. Koira vaistoaa kireän tunnelman ja se tarjoaa istumista yhä hartaammin. Tästä pelleilystä maksetaan sitten 30 euroa, hip hei.
Luomuna kannattaa mennä yhtä vähän kuin trimmaamattomana.
Jotta ei naaman väri kehässä nouse yli asteikon, kehäkäyttäytymiseen tulee panostaa ajallisesti vähintään yhtä paljon kuin turkinhoitoon. Eikä ole yhtään kehno idea laittaa harjoituksissakin sitä bleiseriä päälle ja numerolappua hihaan. Kyllä koirat osaavat lukea pieniä signaaleja.
Kehässä on aikaa vain muutama minuutti. Voi itse valita, käyttääkö sen sähläämiseen ja hermoiluun vai opetteleeko asiat etukäteen niin, että antaa tuomarille hyvän vaikutelman ja itsellä on mukava, itsevarma olo. Jos koira on oikeasti hyvä ja lupaava, miksi pilata sen mahdollisuuksia?
Ensimmäinen harjoitus
Ensimmäisellä harjoituskerralla koiralle laitetaan ohut näyttelyhihna, jonka tulee pysyä koko ajan aivan korvien takana niskassa. Ihmiset ostavat ihmeen paksuja näyttelytaluttimia, koska kapea hihna tuntuu jotenkin leikkautuvan koiran kaulaan. Kyllä se leikkautuukin, mikäli koiralla ei ole tapoja, mutta niin se vain on, että kehässä pärjää vaikka rullalangalla, koska koiraa vain ohjataan sillä. Siitä ei revitä, nyitä ja kiskota.
Aluksi mennään sopivaan paikkaan, jossa ei ole häiriötekijöitä. Autio parkkipaikka tai muu tyhjä tila on hyvä. Nameja sun muita houkuttimia ei tarvita tässä vaiheessa. Hihnaa pidetään aina vasemmassa kädessä niin, että ylimääräinen osa sullotaan kämmenen sisään, se ei siis roiku. Käsi pysyy kyynerpäästä taipuneena 90 astetta vähän kuin kantaisi teekuppia. Koiran kanssa liikutaan suoraan eteenpäin reipasta kävelyvauhtia: ei mitään outoa rapujuoksua, kipitystä, hiippailua tai hiihtämistä! Jestas, millaisia tyylejä siellä kehässä näkee – en tiedä mistä ihmiset ovat omaksuneet nämä kommervenkit. Kyllä siellä voi liikkua aivan normaalisti. Ei ole pakko näyttää idiootilta!
Yleensä varsinkin pentunäyttelyssä on hermostuneita omistajia, jotka sabotoivat koiraa parhaansa mukaan kipittämällä sen kanssa kehässä polvet koukussa ja pahimmassa tapauksessa roikottamalla namia sen kuonon edessä. Yleensä keskeytän tämän näytöksen ja ehdotan ystävällisesti, liikuttaisiinko nyt ihan tavalliseen tapaan aivan kuin oltaisiin kävelyllä ja laitettaisiin se makupala taskuun. Lähes sataprosenttisesti näillä neuvoilla koira kävelee ihan mukiinmenevästi niin, että sen liikunnasta saa jotain selkoa. Tosin omistajat palaavat heti samaan pelleilyyn seuraavalla kerralla.
Ennen handlerikurssia parempi puoliskoni neuvoi minua, että jos minun käsketään tehdä jotain, niin sitten teen. Kun tämä oli ohjeistettu riittävän painokkaasti, en yrittänyt palata vanhoihin virheellisiin tapoihini. Ihmisellähän on tapana lipsahtaa vanhaan käytösmalliinsa heti kun panokset kasvavat. Kun tulee paineita, toiset katsovat tai ollaan kilpailutilanteessa, niin opittu haihtuu päästä ja mennään siitä mistä aita on matalin. Niinpä, kun on viisi sekuntia aikaa saada koira seisomaan, jatkokurssilaisetkin fuskaavat minkä ehtivät!
Bridging
Ensimmäisen harjoituksen aihe on “bridging” eli sillan muodostaminen. Kävellään suoraan eteenpäin koira vasemmalla puolella, ja sitten lausutaan sen nimi. “Jeri!” Riippumatta siitä mitä koira tekee tai ei tee, nimen jälkeen otetaan vielä yksi askel eteenpäin ja sitten käännytään oikealle – tehdään täyskäännös 180 astetta. Koira siis seuraa vasemmalla puolella, sitä ohjataan hihnalla. Jatketaan suoraan samaa ripeää tahtia.
Yleensä koira hokaa muutaman toiston jälkeen, että nimen jälkeen tapahtuu jotain. Hetken päästä se nimensä kuullessaan katsoo heti ylös – se muodostaa sillan. Koiran käyttäytymisestä huomaa, että se odottaa jotain. Gerard O´Shean termein koiralla on “high level of expectance” – korkea odotustaso. Juuri tähän pyritäänkin.
Jotta homma ei jää pelkäksi kääntyilyksi, opitaan myös antamaan koiralle palkkio. No mutta, juurihan käskin jättämään namit kotiin?! Niinpä. Palkkio voi olla mikä tahansa muu asia, jota koira haluaa.
Emme vielä osaa pysäyttää koiraa, joten mikä voisi olla palkkio? Juokseminen! Edetään siis yhä suoraan eteenpäin, sanotaan koiralle: “Hophop!” ja juostaan niin kovaa kuin kintuista lähtee. Ei haittaa, vaikka koira laukkaa, sen kuuluu laukata! Ja sitä voi kehua ja ylistää, onhan se hyvä koira!
Ensimmäisellä kerralla toistetaan vain näitä kahta harjoitusta: nimi, askel, käännös ja hophop! ja juokseminen. Niiden ei tarvitse olla aina peräkkäin, hophopia käytetään säästeliäästi. Lopuksi vedetään brasilialaiset överit, tanssitaan ja hypitään ja kehutaan koiraa ylitsevuotavasti. Mikään pikku kehu ei riitä.
Clock system
Kun parkkipaikalla on käyty naapurien riemuksi muutamana iltana, kaikki ehkä käy tylsäksi, eikä koiran vireystaso ei pysy riittävän korkealla, mikäli mukaan ei tule uusia elementtejä. Yksi sellainen voi olla kaverin mukaan ottaminen. Parkkiksella on nyt kaksi tai kolme koiraa, jolloin koirien vireystaso pysyy korkeammalla pitempään. Mitä isompi ryhmä, sen parempi vireystaso koirilla on.
On tärkeää opettaa nämä asiat itsellemme, sillä on muistettava tehdä asiat oikein, jotta olemme jodonmukaisia. Ensin nimi, sitten askel, sitten käännös – eikä niin, että yhtäkkiä – töks! – käännytään ja vedetään koiraa hihnasta. Se ei ole oikein reilua koiraa kohtaan.
Clock system tarkoittaa sitä, että täyskäännöksen sijasta nyt vedetäänkin lähes koko kellotaulu ympäri. Siis: nimi, askel, käännös – koira seuraa ja on kontaktissa, jos olet tehnyt asiat oikein – mutta nyt ohjaatkin koiran eteesi poikittain. Kuvittele, että tiedät missä tuomari on (laita sinne vaikka kivi), niin osaat pysäyttää koiran oikeaan paikkaan. Pysäytä koira näyttämällä sille avointa kämmentäsi.
Idea on vähän sama kuin tässä:
Pidä käsi kuitenkin vaakasuorassa, peukalo ylöspäin. Näytä kämmensignaali koiralle lyhyesti – se pysähtyy, ei tarvitse vetää hihnasta. Pidä selkäsi suorana ja seiso vakaasti, älä kyyki äläkä kumarru koiran yli. Jos koira on pieni, mene sen viereen kyykkyyn. Ison koiran kanssa riittää, että seisoo tukevasti ja itsevarmasti.
Laita oikea käsi, siis signaalikäsi, koiran kurkun alle ja tue koiraa siitä kevyesti. Toisella kädellä voit silittää koiran selkää. Varsinkaan nuoret urokset eivät aina salli koskemista. Tätä on syytä siis harjoitella ja paljon! Jos koira väistää, harjoittele aivan seinän vieressä. Näin pääset palkitsemaan koiraa, sillä tavalla se oppii parhaiten. Älä sano ei äläkä rankaise, koira ei vielä osaa, ja silloin siltä ei voi vaatiakaan. Mitään käskyjä ei siis anneta eikä koiraa kielletä. Jos homma menee pieleen, aloitat vain alusta – ja uudelleen, ja uudelleen…
Kun koira sallii koskemisen – tämä voi tapahtua ensimmäisellä kerralla tai vasta myöhemmin – voidaan siirtää sen jalkoja työntämällä koiraa vasemmalla kädellä kevyesti itsestä poispäin, ensin hiljaa lavasta työntämällä, sitten takaa kupeesta tai reidestä. Yleensä koira korjaa jalat vierekkäin. Jalkoihin ei siis kosketa, vaan koiraa liikutellaan vain työntämällä ja vetämällä sitä rungosta. Heti kun se tekee oikein, sitä kehutaan matalalla rauhallisella äänellä – ja jos se tekee väärin, asiaan ei kannata kiinnittää huomiota. Aloitetaan taas alusta: lausutaan nimi, käännytään, näytetään pysähtymismerkki, käsi koiran kurkun alle, silitys, jalat…
Muutamaa sekuntia pidempiä aikoja ei pidä heti vaatia. (Eikä hoeta mitään “Seiso, seiso”!) Tämän jälkeen koira saa palkkion – mutta meillähän ei ole mukana namia tälläkään kertaa. Koira haluaa lähteä liikkeelle – taputa koiraa vasemmalla kädellä kaksi kertaa pepun päälle – taptap! – ja lähde samantien liikkeelle. Koira oppii, että taptap! tarkoittaa liikkeelle lähtemistä. Se on sen palkkio.
Välillä voi ottaa taas niitä hophop!-juoksuja, koska koiralle ne ovat ratkihauskoja, siinä paineet karisevat.
Hihnaa ei tarvitse heittää niskan ympärille tai muutenkaan miettiä, missä se on. Anna sen pudota maahan. Koira ei karkaa sinulta. Jos olet pelannut korttisi oikein, se haluaa tehdä töitä sinun kanssasi. Ovi hyvään elämään ja yhdessä tekemiseen aukeaa sinun kauttasi.
Muistuta häntää
(Häntäosuus kokee vain terriereitä, villakoiria jne. eli jos esität mäyräkoiraa, unohda tämä.) Kun koira sallii jalkojen asettelun, seuraava vaihe on häntä. Häntää ei pidetä pystyssä, vaan se silitetaan ylös ja päästetään irti. Yleensä koira antaa pian koskea häntään, mutta unohtaa sen kohta ja laskee sen alas, tämän takia häntää muistutellaan silittämällä sitä takaa.
Kun tuomari on kohdalla ja katsoo koiraa, hännän tulisi olla pystyssä itsestään, ilman että sitä pidellään. Terrierille hännän asento on tärkeä, ja koska korvat ja ilmekin ovat tärkeitä, kaikki nämä pitää opetella erikseen.
Namit ja signaalit
Kun seisominen sujuu ilman namia, on aika edetä seuraavaan vaiheeseen, ja nyt mukaan otetaan jotain todella hyvää. Ei koiranruokanappuloita eikä kuivia koirankeksejä, vaan jotain missä on ihana tuoksu ja mikä on pehmeää. Lihapullia, juustoa, keitettyä maksaa – you name it!
Koira osaa siis jo pysähtyä ja seistä, antaa koskea itseensä ja siirtää jalkojaan sekä nostaa häntäänsä.
Edelleen – ja aina – koira pysäytetään clock systemin kautta, eli pysäytetään koira liikkeestä (nimi – askel – käännös) ja tuodaan koira eteen poikittain. Nyt vain näytetään uutta signaalia: sormet käännetään O-kirjaimeksi niin, että etusormi on tiukasti peukaloa vasten. Koiralle siis näytetään O-kirjainta, joka (onpas näppärä juttu!) tarkoittaa “Odota”. Signaali näytetään noin kello yhdessä, riittävän ylhäällä, jotta koira ei kävele sen luo, mutta ei liian ylhäällä niin että sen niskalinja menee pilalle.
Koiralla on tässä vaiheessa varmasti “high level of expectance” eli korkea odotustaso ja niin pitääkin. Harjoituksen aikana koira oivaltaa, että O-signaali tarkoittaa, että kohta se saa jotain. Sen takia sitä ei koskaan käytetä, jos namia ei ole – silloin näytetään tyhjää kämmentä. Koiran odotusta ei saa pettää.
Ensimmäisellä kerralla ja alkuun ei vaadita pitkää seisomista. Koiralle näytetään signaalin toinen osa, joka tarkoittaa: Nyt saat jotain! Se on tulossa! Peukaloa vasten ollut etusormi avataan nopeasti, otetaan sormilla kämmenen sisältä piilotettuna ollut lihapulla ja viedään se koiran suun eteen. Sen ei ole tarkoitus ahmaista koko pullaa kerralla, mutta se saa ottaa siitä palan. Ahne koira, joka syö sormet, opetaan malttamaan ja odottamaan. Se ei siis saa mitään ennen kuin se malttaa.
Lyhyesti siis:
– Odota-signaali (O-merkki, etusormi vasten peukaloa)
– Nyt saat!-signaali (etusormi auki)
– siirretään lihapullaa kädessä eteenpäin ja annetaan se rauhallisesti koiran eteen
Lihapullaa ei missään tapauksessa syötetä koiralle silloin kun tuomari katsoo. Niinpä näyttelyyn mennessä koiran tulee jo osata odottaa. Jos homma menee pelleilyksi, ei se mitään, sitten aloitetaan alusta. Älä syötä koiralle mitään vain saadaksesi käden tyhjäksi. Sitä varten on taskut tai namipussi. Älä palkitse väärästä käyttäytymisestä, mutta älä myöskään rankaise siitä. Jos koira tekee väärin, ota uudelleen. Kun se tekee oikein, kehu sitä ja palkitse.
Ilme
Ilme – korvat, katse – on tärkeä seikka monella rodulla ja erityisesti terriereillä, joiden tulee näyttää valppailta ja innokkailta, pitää korvia terhakkaasti ja keskittää katseensa. Ilmeen esille saaminen kysyy ajoitusta. Nythän koira jo osaa seistä, antaa siirtää jalkojaan, muistutella häntäänsä ja odottaa Nyt saat -signaalia.
On tärkeää, että harjoittelet muiden kanssa, jolloin yksi teistä voi esittää tuomaria. Laittakaa koirat peräkkäin seisomaan aivan kuin kehässä. “Tuomarin” kulkiessa koirien sivuitse sinun tulee saada koira katsomaan innokkaasti signaalikättäsi juuri oikeaan aikaan. Voit heitellä lihapullaa kädessäsi tai liikuttaa kättä sivuittain. Tuomarin ollessa kohdalla voit jo näyttää Nyt saat! -signaalin, ja kun tuomari menee eteenpäin, koira saa palkkion.
Harjoittele kotona
Sinne sateiselle parkkikselle ei tarvitse joka ilta lähteä. Harjoituksia voi tehdä hyvin kotonakin, esimerkiksi tilanteissa, joilloin koira tietää jotain kohta tapahtuvan. Olet esimerkiksi päästämässä sitä ulos, mutta näytätkin pysähdy-merkin, silität sitä niskasta ja selästä, muistututat häntää – ja taptap! annat sille luvan mennä.
Meillä on eteisessä suuri peili, jonka edessä on hyvä harjoitella, eikä koiran tarvitse olla edes hihnassa, kunhan muut koirat eivä sählää ympärillä. Kutsun koiraa nimeltä, käännän sen eteeni ja näytän pysähtymismerkin. Peilistä näkee, miten koira seisoo ja asentoa voi korjata tarvittaessa. Lyön vetoa, että kohta nautit siitä, miten ihanasti koirasi seisoo ja miten innokkalta se näyttää.
Voit myös tehdä harjoitteen, kun koira haluaa mennä perheenjäsenen luo, hypätä autoon tai mennä ruokakupille. Näissä tilanteissa palkkio on jokin muu kuin makupala, sillä periaatteessahan makupala toimii vain, kun koira on nälkäinen, mutta mitä jos se juuri veti napaansa pussillisen sämpylöitä autossa sillä aikaa kun käväisit tekemässä loton?
Tärkeää on harjoitella usein ja vähän. Jos et harjoittele, koira unohtaa kaiken muutamassa viikossa. Vasta pitkän ajan ja suuren toistomäärän kuluttua osaaminen siirtyy automaation tasolle.
Menetelmän etu perinteiseen ”väännä, pakota ja roikota” -menetelmään tai ”heilutan tässä koiranruokanappulaa mutta kumpikaan ei tiedä mihin se liittyy” -menetelmään verrattuna on se, että koira pysyy innokkaana ja terhakkana kerta kerran jälkeen. Se tietää, mitä tapahtuu, ja samoin handleri. Ketään, vähiten tuomaria, ei ilahduta nähdä vanhoja kehäkettuja, jotka vihaavat näyttelykehää ja liikkuvat ja kököttävät siellä haluttomina zombieina. Ryhti on asenne!