Tämä juttu on kirjoitettu jo vuonna 2005. Rodun JTO:ta ei ole vieläkään saatu valmiiksi (vuonna 2012), sillä huolella koostettu JTO, joka oli enää hyväksymistä vaille valmis, revittiin palasiksi eräiden kasvattajien halusta.
Rodussa on nyt yksi kasvattajatuomari, minä. Yhdistyksen sairaalloisen riitaisuuden vuoksi asiantuntemukseni on jäänyt käyttämättä.
Yhdistyksessämme laaditaan paraikaa uutta jalostuksen tavoiteohjelmaa. Joskin laatimisen voidaan kärkkäimpien arvostelijoiden mielestä katsoa työllistävän vain ”joitakin innokkaita pöytälaatikkokasvattajia ja Kennelliiton jalostusosaston henkilökuntaa rodussa, jossa on 1-2 vakavasti otettavaa kasvattajaa ja loput erilaisia luomukasvattajia” (lainaus: Kirsti Lummelampi, Terrilife 2/2005), puuhaan syventyminen tuo kuitenkin selkeästi esille jalostuksen ongelmat pienessä rodussa.
Tehollinen populaatiokoko määrittää jalostuspohjan laajuutta. Mitä pienempi tehollinen populaatio on, sitä nopeammin sen keskimääräinen sukusiitosaste kasvaa ja geenit homotsygoituvat. Tällöin monia geenejä menetetään populaatiosta, mikä kaventaa jalostuspohjaa peruuttamattomasti. Lisäksi se alentaa populaation vastutuskykyä erilaisia uhkatekijöitä, kuten perinnöllisiä sairauksia, vastaan. Tehollisen populaatiokoon tulisi minimissään olla noin 200 jalostuskoiraa. Irlanninterrierien tehollinen populaatio Suomessa on kymmenen viime vuoden aikana ollut keskimäärin 11,9. Luku ei olisi näinkään korkea, jollei toissa vuonna (2003) olisi teholliseen populaatioon laskettu peräti 16 koiraa. Yleensä liikutaan 9-10 koiran korvilla.
Villieläimen katsotaan olevan uhanalainen, kun lajin tehollinen populaatio on alle 100. Tästä voi siis vetää johtopäätöksen, että irlanninterrieri on Suomessa äärettömän uhanalainen juuri kasvattajien lyhytnäköisen toiminnan vuoksi.
Luku kertoo selvästi, että huolimatta moneen muuhun rotuun verrattuna alhaisesta keskimääräisestä sukusiitosprosentista kyseisenä aikana (3,7 %, lähde: SKL:n KoiraNet-jalostustietokanta) tässä maassa kasvattajien on lakattava toimimasta ikään kuin rajamme yhä edelleen olisivat suljetut ja koirien tuonti, siitoslainaaminen tai ulkomailla astuttaminen olisi vain miljonäärien puuhaa. Ja nopeasti, kiitos!
Nähdäkseni rodussa on muutama suuri ongelma, ja tiedän tallaavani monien varpaille ottaessani ne nyt esiin. Toivottavasti tämä herättää ajatuksia edes jossakin. Tarkoituksenani ei ole hyökätä ketään yksittäistä kasvattajaa vastaan. Kukaan ei kuitenkaan kärsisi pienestä itsetutkiskelusta.
Hobbykasvatus on vahingollista
Nimenä hobbykasvatus ei kuulosta hullummalta. Kuka meistä tätä nyt niin ammatikseen tekisikään, johan siihen verottajakin puuttuisi. Meille kaikillehan koirankasvatus on harrastus. Koiranpennut kasvavat hyvin sosiaalistettuina pullantuoksuisessa keittiössä, jossa suloiset pirpanat painavat pehmoisia koiranpentuja poskiaan vasten. Tässä yhteydessä luokittelen hobbykasvattajan kuitenkin henkilöksi, joka tekee lyhytjännitteisiä jalostuspäätöksiä. Kotona tällaisella kasvattajalla on narttu tai pari. Juoksun alkaessa dollarinkuvat alkavat vilkkua silmissä. Yhtään pentua ei todellakaan suunnitella jätettäväksi kotiin tai sijoitettavaksi, saadaanhan nykyisistä koirista vielä pentue tai parikin; uutta materiaalia ”ei tarvita” tässä vaiheessa.
Mihin sitten pentuetta ylimalkaan tarvitaan? Hankitaanpa tällaisella kasvatustoiminnalla perheen lapsille mahdollisuus kokea syntymän ihme, kasvattajalle itselleen muutama killinki taskunpohjalle tai uusia koiranpentuja odottajien ahnaana ojentuvaan kätösiin, menettely on rodun kannalta vahingollista.
Miksi? Koska materiaalia otetaan vain samasta kattilasta, kauhallinen toisensa perään. Syntymisen ihmeen lapset voivat kokea vaikkapa akvaariokalojen parissa! Koirankasvatus on myös yksi huonoimmista tavoista tapa hankkia rahaa keittiöremonttiin, koska narttu voi kuolla/vahingoittua ja huonossa lykyssä syntyy yksi viallinen pentu keisarinleikkauksella. Irlanninterrierillä on ns. avoin populaatio, jossa uutta geenimateriaalia on tuontikoirien ja ulkomaisten jalostusurosten käytön kautta mahdollista saada koko ajan lisää. Tämä jää täysin teoriaksi, koska käytännössä suuri enemmistö kasvattajista ei mene oman kattilan ulkopuolelle.
Suurimmalla osalla näin tuotetuista pennuista ei ole populaation kannalta mitään merkitystä. Ne katoavat sohvakoiriksi jonnekin, yksikään ei tule näyttelyyn eikä yhtäkään käytetä jalostukseen. Pennunostaja ei ole Suomen Irlanninterrierit ry:n jäsen, koska kasvattaja ei ole liittänyt häntä yhdistyksen jäseneksi. Kasvattaja ei halua sijoittaa senttiäkään pentujen jälkihuoltoon, sillä hän haluaa maksimoida voitot. Pentujen kasvattaminen on kallista, koska ne mokomat syövät ja uroksen omistajallekin pitää maksaa. Menettely asettaa pentujen ostajat eriarvoiseen asemaan, sillä toisten kasvattajien pennunostajat saavat jäsenyyden, ovat mukana toiminnassa ja harrastavat koirineen monenlaista. Sitten ihmetellään, miksi yhdistyksen aktiivit tulevat vain tiettyjen kasvattajien pennunostajista vuosi toisensa perään, mutta se on kokonaan eri luku, jota emme käsittele tässä.
Hobbykasvattajat usein jopa tietävät, että jalostuspohjaa voi laajentaa tehokkaasti vain käyttämällä sekä useita uroksia että narttuja. Niinpä he tekevät mielestään rodulle suuren palveluksen teettämällä näitä käytä-ja-heitä-pois-pentueita, joista jokainen myydään pois. Heidän mielestään jokainen koira kelpaa jalostukseen ja jokaista tulisikin käyttää. Höpö höpö. Heidän kasvatustyöllään ei ole mitään merkitystä tai se on jopa vahingollista, koska ne koirat, jotka heidän pentueistaan tulevat joskus puolivahingossa jalostukseen, päätyvät yhteen toisen samasta kattilasta nostetun koiran kanssa, jolloin geenit homotsygoituvat edelleen ja yhä uusia alleeleja menetetään lopullisesti. Sinne vain samaan soppaan!
Eikö sitten tuontikoira korjaa tilannetta? Totta kai korjaa, kunhan se ei ole läheistä sukua kenenkään aikaisemmin tuodun koiran kanssa ja kunhan sitä ei käytetä liikaa. Käytännössä tuontikoirassa on aina riskinsä. Emme tunne sen vanhempia tai sisaruksia henkilökohtaisesti. Koiralla itselläänkin voi olla jopa jokin perinnöllinen sairaus, joka ei ilmene aivan nuorella iällä, esim. kystinuria. Hienolta kalskahtava sukutaulu voi pitää sisällään esimerkiksi hyperkeratoosin kantajan. Mitä lähempänä se on sukutaulussa, sen suurempi riski on kyseessä. Usein varsinkin Baltian maista tuotujen koirien omistajilla ei itsellään ole hajuakaan koirien taustoista. Sukutaulun nimet ovat vain merkkejä paperilla. Emme myöskään tiedä koiran vanhempien tai sisarusten luonteesta yhtään mitään.
Suomessa kerrankin käytetty tuontiuros putoaa samaan kattilaan kaikkien muiden koirien kanssa samalla hetkellä, kun sille syntyy jälkeläisiä. Siitä eteenpäin sen jalostuskäyttö lisää vain tämän yhden koiran alleeleja geenipoolissa ja mahdollistaa sen, että joskus tulevaisuudessa jokin epäsuotuisa, kenties sairauden aiheuttava pari tämän koiran alleeleista yhdistyy.
Jos ajatellaan koko maailmanlaajuista irlanninterrierien geenipoolia, jonkin siitosmatadorin poika ei ole itse asiassa paljonkaan arvoinen, koska sillä on 250 sisarusta toisessa osassa geenipoolia. Kun tuontikoira saapuu maahamme, sen mahdollisesti edustama uutuusarvo käytetään heti loppuun. Piskillä kuin piskillä on alle 2-vuotiaana jo 2-3 pentuetta. Jalostusarvoa, sitä millaisia jälkeläisiä koira pystyy tuottamaan eli millainen se itse siis todellisuudessa jalostuskoirana on, tarkastellaan vasta jälkikäteen. Kenelläkään ei ole malttia odottaa ja katsoa, millaista jälkeä ensimmäisessä pentueessa on, vaikka ei tiedetä koiran vanhemmista, sisaruksista saati muusta suvusta hölkäsen pöläystä.
On suoranaista moukan tuuria, ettei tällainen puolihullu syteen-tai-saveen-menettely ole johtanut jo jonkin epämiellyttävän sairauden yleistymiseen. Irlanninterrieri ei nimittäin ole sen enempää suojassa homotsygotian vaaroilta kuin muutkaan koirarodut, vaikka kasvattajat tuntuvat niin kuvittelevan.
Haluan sen pentueen nyt!
Kasvattajat ajattelevat usein vain itseään: minä haluan tälle nartulle tämän yhden pentueen juuri nyt. Tilanteessa, jossa nartun juoksu on alkanut, haetaan mitä tahansa samanrotuista urosta epätoivon vimmalla – ja mitä lähempänä se on maantietellisesti, sen parempi. Kasvattajat menettelevät hätäpäissään usein uskomattoman lyhytnäköisesti. Tavallisemmat selitykset siihen, ettei lähdetä hakemaan uutta verta ulkomailta, ovat ajankäyttöön liittyviä. Kun ei ehdi! Töissä kiire! Perhe! Kummasti näillä samoilla ihmisillä on aikaa puljata pentujen pissipaperien kanssa kaksi kuukautta, mutta he eivät voi olla kahta päivää ulkomailla hankkimassa suppeaan geenipooliimme edes muutamaa uutta alleelia.
Tässä tilanteessa kelpaa uros kuin uros. Jopa sellainen, jota on jo ennen käytetty samalle nartulle tai sen sisarelle. Jopa edellisellä kerralla käytetyn uroksen täysveli. Jopa sellainen, joka on toisen kotona olevan nartun puoliveli ja joka niin muodoin ei lisää heterotsygotiaa kannassa vaan tuo vain kantaan lisää samoja alleeleja. Myös liikakäytetty uros, huolimatta siitä, minkä ikäisiä sen jälkeläiset ovat ja onko niiden laadusta todettavissa vielä yhtään mitään, kelpaa oivallisesti, kunhan sillä on edes yksi sertti, hätätilassa vähempikin toki riittää. Ulkomailta tuotu uros sopii tietenkin yhteen kenen kanssa vain. Myös sellainen passaa hyvin, jonka isä on ulkomailta. Puolethan on uutta verta! (Toinen puoli on samaa vanhaa huttua siitä samasta tutusta kattilasta, mutta näiden alleelien tuplaantuminen unohdetaan tässä kohtaa tyystin.)
Vaikka jalostuksella muka pyritään saamaan aikaan vanhempiaan parempia yksilöitä, todellisuudessa rammat, sairaat, hammaspuutoksiset ja muutenkin epäilyttävät menevät tässä vaiheessa läpi kuin väärä raha, kunhan vain jotakin urosta saadaan. Hienoista jalostustavoitteistaan kasvattajat kyllä ovat valmiita pamisemaan vaikka tuntitolkulla, vaikka todellisuudessa kaikki perustuu suureen sattumaan.
Koiranpentujen hoito tuntuu olevan verrattoman hilpeää puuhaa, josta yksi ja toinen saa mielettömiä kicksejä. Kukaan ei nimittäin myönnä olevansa touhussa rahan takia. Kummasti sitä vain ollaan innostuneita ”kokeilemaan vielä kerran”. Kuulostaa aivan kuin pelissä olisi korkeampiakin jalostuksellisia tavoitteita. Kun kuitenkin seuraa leveäpäisen nartun astuttamista leveäpäisellä uroksella tai lyhytolkavarsisen nartun parittamista edestä melovalla lyhytolkavartisella uroksella kerta toisensa jälkeen, on pakko uskoa, etteivät kasvattajat ymmärrä anatomiasta enempää kuin lampaanpäästä.
Jospa joku muu tekisi jotain
Vuosien mittaan lukuisat itseään kasvattajina pitävät ovat soittaneet minulle off the record ja kysyneet urosta nartulleen. Joskus tällainen uros on ollut mielessä ja joskus jopa kotona, koska olen yksi niistä harvoista kasvattajista, jotka yleensä pitävät uroksia kotonaan. Nykyisin maan urostilanne on sen verran kehno, että mieleen ei todellakaan tule sopivaa varsinkaan lyhyellä varoitusajalla.
Suomeen tuodaan vuosittain 1-4 irlanninterrieriä. Viime vuosina tuonnit ovat olleet enimmäkseen narttuja, jotka eivät urostilannetta paranna. Muutama vuosi sitten tuli kolme koiraa, kaksi urosta ja narttu Virosta. Ne ovat suomalaisen uroksen jälkeläisiä, joten vaikka ei välittäisi vähääkään ulkomuodosta, apua niistä ei ole, eikä varsinkaan, kun sukutaulusta löytyy rodun suuri murheenkryyni. Lisäksi on tullut jokunen irrallinen lemmikkituonti Ruotsista ja Tanskasta. Tanskalaisen koiran isä ja emän täyssisko ovat yhdessä tuottaneet tassuvikaisen pennun, joten tuokaan suunta ei apua tuo.
Tuonnin tulisi ainakin olla rodun suomalaista kantaa korkeatasoisempi. Jos tuonti on kakkosen tai kolmosen koira tai se tuo tullessaan jonkin ongelman, jota meillä ei ennestään ole kannassa ollut, esimerkiksi liian lyhyet ja puutteelliset rintakehät, tuskin tuonti on ollut kovin onnistunut. Kasvattajat eivät juuri hanki jalostuskoiria. En tiedä, onko syynä ulkomaalaisten yhteyksien puute, suomalainen sulkeutuneisuus, suunnaton itseriittoisuus vai perilaiskuus. Veikkaan viimeistä.
Tuntuu siltä, että kaikki odottavat, että joku muu tekee raa´an työn. Näin ollen nuo soitot ovat periaatteessa vain sen asian luotaamista, mitä joku muu on tehnyt tahollaan. ”No minullapa on täällä juuri Uudesta Seelannista lainassa 100 % uutta verta oleva Jack vom Kugelsberg, tule ja käytä.” Tätäkö he odottavat?
Miksi ihmeessä joku vakavasti omaan kasvatustyöhönsä suhtautuva kasvattaja toisi näin pieneen rotuun koiran, joka sitten astuisi joka ikisen nartun? Mitä ihmeen hyötyä siitä rodulle olisi?
Takavuosilta löytyy toki runsaasti esimerkkejä siitä, että näin on Suomessa menetelty. Eräs tuontiuros ehti elinaikanaan tuottaa 14 pentuetta. Nykyisin tällainen ei toki enää vetelisi. Suurin osa tämän koiran 78 jälkeläisestä katosi perheisiin lemmikkieläimiksi, mutta pari kolme toki tuli jalostukseenkin. Ulkomuodollisesti useimmat koirat olivat keskitasoa, mutta yksikään ei ollut edes isänsä veroinen, saati sitä parempi. Tämän uroksen jälkeläisiä leimasivat huonot turkit, mutta se ei tahtia haitannut. Koiran omistaja oli kasvattaja, mikä selittää astutusten suuren määrän, mutta hän ei trimmannut itse kasvattejaan. Kumiturkkien tuottaminen ei siis osunut mitenkään omaan nilkkaan. Kasvattajat ovat yllättävän toiveikkaasti jopa tehneet uusiksi yhdistelmiä, vaikka ensimmäinenkään kerta ei niin päätä huimannut.
Jokainen yhdistelmän uusiminen on täydellistä voimavarojen haaskausta eikä siihen pitäisi koskaan ryhtyä. Toiseen yritykseen tuskin tulee hyväturkkisia, jos ensimmäinen poppoo oli jo kiharakarvaisia täynnä. Ja vaikka pennut olisivat kuinka hyviä, toinen kerta tuo kantaan jälleen lisää tuplaantuneita alleeleja ja edistää geenipoolin köyhtymistä. Parempi olisi astuttaa tietoisesti kahdella eri uroksella. Suomen Kennelliitto hyväksyy nykyisin tällaisen menettelyn, mutta molemmista isäkoirista ja nartusta tulee tietenkin olla DNA-määritys. Lisäksi syntyvistä pennuista joka ikinen on tutkittava, mikä nostaa kustannuksia. Kerrottakoon vielä, että esimerkiksi amerikkalainen DNA-määritystapa ei ole Suomessa käytettyn määritystavan kanssa yhteensopiva.
Upea, suosittu jalostuskoira
Aloittaessani koirankasvatuksen 1980-luvulla linjasiitos oli kova sana, eikä ole pitkääkään aikaa siitä, kun kasvattajien peruskurssilla vielä vannottiin linjasiitoksen nimeen. Linjasiitosta pidettiin hyvänä tapana vakiinnuttaa ominaisuuksia, toisin sanoen ulkomuotoa. Sisäsiitoksen haitat olivat tiedossa, mutta niitä ei otettu kovinkaan vakavasti. ”Haluan fiksata tämän koiran linjoihini”, vaahtosi eräskin ihminen, astutti narttunsa sen omalla isällä ja sai palkkioksi viisi hintelää pentua, joista suurin osa tai peräti joka ikinen (?) kuolla kupsahti parin päivän sisällä. Tämä ei, sanottakoon se, tapahtunut Suomessa.
Pienet pentueet, huonosti tiinehtyvät nartut sekä vaikeudet astutuksissa ja synnytyksissä ilman näkyvää syytä ovat juuri niitä oireita, jotka kertovat kannan sisäsiittoisuudesta. Myös epämääräinen heikko terveys, huono maha, korvatulehdukset ja herkkä iho ovat osa samaa oireistoa. Vaikka syntyvien pentueiden sukusiitosprosentit eivät rodussamme tilastollisesti päätä huimaakaan, on muistettava, että SKL:n jalostustietojärjestelmä laskee prosentit vain viidestä sukupolvesta, eikä luku kerro yhtään mitään, jos sukutaulusta on tiedossa vain 75 % tai vieläkin vähemmän.
On muistettava, että vaikka viidessä tai seitsemässä sukupolvessa ei vielä näykään hälyttävän paljon samoja koiria, lähes jokainen koira, jonka takana on amerikkalaisia koiria, on jo kertaalleen käynyt läpi geneettisen pullonkaulan nimeltä Rockledge´s Mick Michael (s. 1978). Tämä uros tuotti loistavaa jälkeä lähes jokaisen nartun kanssa, jonka se astui. Tiskivesinarttujenkin omistajat saivat äkkiä liudan yhdenmukaisia, pitkäkaulaisia, kaunispäisiä, jaloja koiria, jotka olivat heille valtava harppaus eteenpäin. Niinpä Michael saikin ahkeroida yllin kyllin. Se piti pitkään hallussaan rodun ennätystä tuotettujen valiojälkeläisten määrässä, kunnes oma poika Tralee´s Rowdy Red ohitti sen. Myös Michaelin sisarukset – se on itse yhdistelmästä, joka tehtiin kahteen kertaan – olivat erittäin suosittuja jalostuskoiria, puhumattakaan sen jälkeläisistä. Tämä tapahtui 1980-luvulla. Kyllähän toki nykypäivinä ollaan jo paljon viisaampia. Vai ollaanko?
Uros valitaan nartulle – ei päin vastoin
Se viisaampi tapa jalostaa on etsiä paras mahdollinen uros nartulleen, jolloin käytössä ovat ainakin teoriassa kaikki maailman urokset. Jos tilanne on se, että kotona on uros, jolle haetaan narttua, ollaan paljon huonommassa jamassa. Ensinnäkään aikuisia narttuja ei saa ostettua kirveelläkään. Toiseksi pentua ostaessaan kasvattaja ottaa aina riskin, että pennusta ei kasvakaan ominaisuuksiensa puolesta kotona olevalle urokselle sopivaa kumppania. Historia tosin osoittaa, ettei tämä ole juurikaan haitannut, vaan virheitä on kerrattu siinä ihanassa toivossa, että jokin suopea jumalatar ( crossing over -ilmiö tai jopa mutaatio) antaisi armon valon loistaa tämän pentueen päälle ja etuosat olisivatkin äkkiä hienoja, olkavarret pidempiä, polvikulmat komeampia, päät kapeampia ja turkit ällistyttävän suoria ja kirkkaanpunaisia. Koska näin ei ole käynyt, tällainen kasvatustyö on alkanut jossakin vaiheessa tympiä, mikä selviää, kun silmäilee jo lopettaneiden kasvattajien saavutuksia tilastotasolla ja muistaa, millaisia koiria kasvatit olivat livenä.
Koirissa on eroja, kun osaa katsoa
On selvää, että rakenteen ymmärtäminen on useilla kasvattajilla hakusessa. Omien koirien virheitä ei nähdä, vaikka niistä mainittaisiin joka ikisessä arvostelussa. Liuta löyhäkätisiä tuomareita palkitsee joka vuosi sertifikaateilla koiria, joiden ei pitäisi saada ainuttakaan ERI:ä. Näyttelytulokset eivät siksi sinällään kerro yhtään mitään, ja lähes koiran kuin koiran saa valioksi, jos jaksaa kiertää. Varsinkin maaseutukaupunkien pikkunäyttelyt heinäkuussa ovat tavattoman helppo tapa pyydystää serttejä. Rodussa ei ole juurikaan kilpailua. Niinpä vain Vuoden irski -lista tai erikoisnäyttely antavat jonkinlaista osviittaa siitä, mitkä ovat rodun tämänhetkisiä huippukoiria.
Meillä ei ole tapana juuri keskustella koirista. Koiriin liittyy paljon tunteita, joiden vuoksi avoin keskustelu koirien ominaisuuksista on mahdotonta. Tästä syystä esimerkiksi minä en enää lausu ihmisten pennuista mitään. Kasvattaja ei halua kuulla niistä mitään negatiivista, joten on paras, etten sano mitään. En myöskään halua jälkeen päin kuulla, että olen mahdollisesti valinnut pentueesta väärän yksilön kasvattajalle, sillä se on aina vaarana, kun pentuja näkee tunnin tai kaksi jossakin ikävaiheessa eikä voi seurata niiden kehitystä päivittäin. Omia pentujani minulla on mahdollisuus katsella päivästä toiseen ja niistä onkin suhteellisen helppo valita itselle jäävä(t) yksilö(t).
Maassamme ei ole rodun kasvattajatuomaria. Periaatteessa kaikki kasvattajat ovat siis anatomian tuntemuksen suhteen samalla viivalla. Huomattu kuitenkin on, että muutamilla kasvattajilla ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mikä heidän koirissaan on vialla. Takalavat ja solisluut (koiralla ei ole kumpiakaan – kirjoittajan huomautus) menevät läpi ilman mitään reaktioita. Täytyisi edes tietää, mistä johtuu, että koira meloo edestä tai miksi se ei pysty ravaamaan tehokkaasti ja yhdensuuntaisesti.
Jalostustarkastuksia tekevät meillä tuomarit, joiden omat lähtökohdat ovat jossakin toisessa rodussa ja katsantokanta esimerkiksi jonkin muun terrierirodun ongelmien mukainen. Esimerkiksi minusta koirien päät ovat edelleen suuri ongelma. Keskimäärin rodussa ollaan siis täsmälleen siinä, mistä 1980-luvulla aloitettiin! Päät ovat aivan liian leveitä ja karkeita, posket ovat liian paksut ja koirilla on typerä, ystävällinen ilme. Tällaiset virheet antaa rodun nyansseihin perehtymätön tuomari anteeksi, koska hän ei paremmasta tiedä. Irlanninterrieri on siinä kuin muutkin terrierirodut pitkälle ns. päärotu, ja esimerkiksi itselleni tosi irskin tekevät juuri PÄÄ, ILME, YLÄLINJA ja RYHTI – tässä järjestyksessä. Päät ovat vain yksi esimerkki ongelmista, joita syntyy, kun rotuun ei saada kasvattajatuomaria.
Toimia tarvitaan
Uuteen Jalostuksen tavoiteohjelmaan vaaditaan nyt toden teolla toimenpiteitä epämääräisen aatteellisen hymistelyn sijaan. Se, että muotoillaan pyhästi, että jalostuksessa pyritään rodun geenipoolin säilyttämiseen ei siis enää riitä. Aseiden on oltava huomattavasti järeämpiä ja niiden huomiotta jättämisestä tulee seurata sanktio. Koska irlanninterrieri ei ole PEVISA-rotu, rangaistus voi rajoittua korkeintaan siihen, otetaanko yhdistelmä yhdistyksen pentuvälitykseen vai ei. Kasvattajille jää siis edelleen vapaat kädet – ja niitähän he ovat mielin määrin käyttäneetkin toteuttaessaan toinen toistaan älyvapaampia yhdistelmiä. Oma käsitykseni laatimani JTO:n luonnoksen toimenpideohjelmasta on perusteluineen tässä.
Toimintasuunnitelma : Kasvattajatoimikunta kirjoittaa vuosittain yhteenvedon jalostukseen käytetyistä koirista, terveystilanteesta ja koe- sekä näyttelykäynneistä sekä jalostustarkastuksista ja niissä mahdollisesti esiin nousevista ongelmista.
HUOMIO: Tarkastukset täytyy jatkossa koota tilastoiksi ja pitää samassa paikassa mapissa tai tiedostoina. Listat käytetyistä koirista ja terveystilanteesta on laadittava – koiria vain virallisesti tutkitaan todella vähän, mutta rodun suurin terveysongelma onkin viime kevään terveyskyselyn mukaan silmätulehdus.
Yksittäisten koirien jälkeläismääriä seurataan, ne eivät saa kasvaa liian suuriksi. Koirien jälkeläismäärät eivät saa ylittää viittä (5) prosenttia 4 vuoden rekisteröintimääristä. Koska viiden prosentin kiintiö rekisteröinneistä ylittyy helposti nykyisen kokoisessa populaatiossa, tulee myös narttujen käyttöä seurata. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota yksittäisten koirien kumulatiiviseen vaikutukseen.
HUOMIO: 4 vuoden rekisteröintimäärä lasketaan näin: ynnätään 10 vuoden rekisteröinnit = 400 kpl, jaetaan se kymmenellä = 40, joka kerrotaan neljällä = 160, josta 5 % = 8 kpl – – – Kaksi pentuetta / kahdeksan pentua on siis liikakäytön raja niin uroksilla kuin nartuillakin.
Suku- ja linjasiitosta ei pidä käyttää. Kotimaisia jalostusuroksia harkittaessa on etsittävä koira, jossa olisi mahdollisimman paljon uutta verta. Lähisukulaisten yhdistämistä keskenään on vältettävä.
HUOMIO: Raja-arvo on määriteltävä tähänkin. Miten? 6,25 %? 10 %? Raja on kuitenkin asetettava johonkin. Laskelmissa on ehdottomasti käytettävä täysiä sukutauluja. SKL:n jalostustietokanta näyttää tuontikoirista vain 3 sukupolvea.
On ehdottoman tärkeää tuoda jatkuvasti ulkomalta korkeatasoisia, erisukuisia jalostuskoiria, hankkia koiria Suomeen siitoslainaan ja käydä astustusmatkoilla ulkomailla. Kasvattajia rohkaistaan aktiivisesti hankkimaan ulkomailta uutta jalostusmateriaalia.
HUOMIO: Miten tämä saadaan aikaan? Maksamalla kannustepalkkioita?
Koiria tuotaessa ja ulkomaalaisia jalostusyksilöitä käytettäessä on kiinnitettävä huomiota siihen, etteivät yksilöt ole keskenään lähisukulaisia.
HUOMIO: Eräs kasvattaja on tuonut kaksi narttua ja lisäksi spermaa uroksesta, jotka kaikki ovat yhden ainoan nartun jälkeläisiä. Edistääkö tämä jollain tavalla heterotsygotiaa rodussa?
Muotiurosten käyttämistä on vältettävä. On tärkeää, että urosta ei käytetä liikaa sen ollessa nuori, jolloin sen terveydestä ja periyttämisestä ei voida vielä olla varmoja.
HUOMIO: Raja-arvo pitää asettaa jonnekin, esim. 1 pentue, jonka jälkeen pennut on jalostustarkastettava, ja sitä ennen ko. urosta ei saa käyttää. Jos käytetään, pentuetta ei oteta pentuvälitykseen
Yhdistelmiä ei tule koskaan uusia eikä samalle nartuille pidä käyttää samansukuisia uroksia.
HUOMIO: Jälleen: näin syntynyttä yhdistelmää ei oteta pentuvälitykseen.
Mahdollisimman monia yksilöitä tulisi käyttää jalostukseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jokaista koiraa tulisi käyttää. Kasvattajan tulee suhtautua kriittisesti omien kasvattiensa käyttämiseen jalostuksessa omille tuonti- tai kotimaassa syntyneille nartuilleen. Kennelsokeutta ei pidä hyväksyä.
HUOMIO: Vaikea tähän on puuttua, mutta yritettävä on.
Irski-lehti 3/2005 – tässä alkuperäisessä muodossa, lehdessä hieman lievennettyjä sanamuotoja