Koirien esittäminen on taitolaji, ja sitä pitää harjoitella. Koira tietää mitä siltä odotetaan, se esiintyy iloisesti ja itsevarmasti ja esittäjällä on mukava, varma olo.
Olen esittänyt koiria vuodesta 1983. Silloin sain ensimmäisen koirani Tinin, joka oli irlanninterrieri. Tai en minä sitä saanut, se piti ihan omilla kesätienesteillä ostaa. Olin “muuttanut kotoa” opiskelemaan ja huomannut, ettei muilta kannata paljon mitään kysellä. Jos lupia kyselee, ikinä ei saa mitään kivaa.
Olin jo ekana syksynä Tinin kanssa jossain handlauskoulutuksessa. Kouluttaja, ken lieneekään, luuli otteistani, että “ahaa, te ootte ollu ennenkin”. Emme olleet, joskin minulla oli koirani kanssa suht järkevä suhde. Periaatteena on ollut, ettei jorpakkoon kannata suin päin hypätä, jos ei osaa uida.
Tini kävi kai reilun tusinan näyttelyitä, ennen kuin tuli valioksi. Se ei ollut mikään järin hyvä koira, mutta oli siinäkin puolensa. Näyttelykoulutusta käytiin jonkin kerran ja kaverit neuvoivat loput. Opin paljon. Vielä enemmän jäi oppimatta.
Perinteiseen tapaan pakottamalla
Yleensä irskit ovat varsin älykkäitä ja vilkkaita koiria. Paikallaan seisominen on niiden mielestä tylsää. Vilkkaimmat jaksavat muutaman minuutin seurailla korvat hörössä naapurikehää/lentäviä lintuja/juoksevia lapsia/jotakin muuta. Ehkä ei ihan seuraavalla kerralla, mutta kuitenkin pian ne alkavat kyllästyä ja alkaa vääntö, kiemurtelu, haukottelu, pakittelu, istuminen, ylöspäin katsominen korvat faaraokoira-asennossa jne. Pelkkä namin tuijottelu on niiden mielestä aivan idaritouhua.
Joskus vastarannan kiisken saa kuriin hetkeksi vääntämällä kaulanahasta, poskesta tai kiristämällä sen taluttimella ja häntäotteella paikoilleen (onpa reilua!). Koira pysyy muutaman kymmenen sekuntia maksimissaan, ja sitten alkaa hulabaloo. Monesti näin on käynyt minullekin. Jollain lailla sitä on kuitenkin polskutettu eteenpäin, kun koirilla on ollut temperamentti kohdallaan.
Kaikissa roduissa on oma alakulttuurinsa. Tässä rodussa koirat väännetään väkisin seisomaan. Häntä pidetään ylhäällä. Hihna kiristetään korvien taakse. Kaikilla ei ole sitä luonnetta tippaakaan, ja nehän on helppo pystyttää, mutta nekin saa väännettyä, joilla sitä on. Palkkioksi koira saa, öh, koiranruokanappulan. Tai ei mitään. Hip hei. (Gerardin esimerkki: sanotko lapselle, että siivoapas nyt Ilmari huoneesi ja tuo kaikki pyykit pyykkikoriin ja laita tavarat paikalleen, niin äitee antaa sinulle palkkioksi – perunan!)
Minulla oli 90-luvun lopulla jenkeistä lainassa uros Morgan, joka osasi ihan oman kehäjuoksurytmin, ja seistessä se potki jalat taakse ja seisoi ryhdikkäästi ja katsoi silmiin. Oli mukava esittää sitä. Toinen samalla tavalla opetettu oli, kuinka ollakaan, jenkeistä lainaan tullut Eli. Sanotaanpa ammattihandlereista mitä tahansa, ja Elinkään handleri ei ole iloluontoisin ihminen maan päällä, nämä koirat olivat mahtavan hyvin treenattuja. Ne osasivat esiintyä edukseen. Elillä oli upea ylälinja ja se seisoi ja katseli maailmaa ylväästi. Poikansa Luke, joka minulle ainoana Elistä jäi, oli samanlainen. Aluksi.
Tosiasia on, että koirilla on näyttelyissä tylsää. Niiltä vaaditaan jotain, mitä niille ei ole opetettu. Koira ja esittäjä eivät ole mikään tanssipari, tasaveroiset kumppanit, vaan esittäminen on koiran pakottamista ja alistamista, hirttämistä ja paikallaan pitämistä.
Suoraan olympialaisiin
Gerard O´Shea (kuva www.gerardoshea.com)
Viime viikonloppuna kertoi Gerad O´Shea kurssilla, että peräti 20 % Tukholman maailmanäyttelyn osallistujista oli ensikertalaisia. “En ole koskaan ollut näyttelyssä, mutta nyt menen Maailmannäyttelyyn!” Gerardin mukaan koiranäyttelyt ovat ainut laji, jossa voi aloittaa suoraan kilpailemisen treenaamatta ensin. Voi tosiaan ilmoittaa koiransa suoraan Maailmannäyttelyyn ja seistä kehässä ammattilaisten rinnalla ihan noin vain. Missään muussa lajissa ei voi pölähtää keltanokkana suoraan olympialaisiin.
Tunnustan, että olen 28 vuotta tehnyt väärin. En ole opettanut koiriani kunnolla, eikä meillä ole niiden kanssa ollut aina koreografia selvillä. Mutta hyvällä onnella ja kokemuksella olen ottanut yhden jos toisenkin koiran hihnan käteeni ja mennä porhaltanut kehään. On ollut tuuria siinä suhteessa, että yleensä nämä ensikertalaiset ovat olleet ihan fiksuja koiria ja vain seisseet ja ihmetelleet. Mutta selväähän on, että jos ura kestää kauemmin kuin 3 näyttelyä, tällä meiningillä ollaan kohta pulassa. Ja ollaan oltukin.
Tapaus Reima. Hieno koira, jolla on upea ylälinja, kunnon kulmaukset, pitkä kaula, pitkä pää ja syvänpunainen turkki. Olin sen kanssa Aptuksen ryhmäkilpailukehässä viime toukokuussa. Ei ollut urani hienoin päivä. Tuomari katsoi koiraa siitä asti, kun tulimme isoon kehään, kunnes pysähdyimme. Koira ei suostunut seisomaan. Ei vapaasti seisottaen, ei asettelemalla (sitä ei ylipäätään voi asetella, koska se “ei tykkää”) eikä lahjomalla. Tuomari katsoi sitä vielä kaksi tai kolme kertaa kaiketi siinä toivossa, että sen epäpätevä, ilmeisesti ensikertalainen tai muuten törppö handleri olisi saanut koiran järjestykseen ja edes seisomaan neljällä jalalla. Mutta lopulta hänenkin annettava periksi. Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa: pihalle lennettiin. Otin koiran kanssa hieman sulkeisia sen jälkeen. Ja oliko siitä hyötyä? Ei todellakaan. Muutama varma ROP menetettiin kesän näyttelyissä Reiman älyttömän “korvat hylkeenä, jalat solmussa” -näytöksen takia. Yleensä hävittiin paljon huonommalle koiralle, jolla oli 9 kk putkeen liimatut (tai vielä rankemmin käsitellyt) elottomat korvat ja joka antoi handlerin käsitellä itseään. Ja näitä häviöitä tuli täysin riippumatta siitä, olinko narun päässä minä tai joku muu.
Koiran voisi yhä pelastaa, jos sen kanssa voisi treenata. Mutta kun ei voi.
Sillä nyt olen nähnyt valon. Oppinut uuden lähestymistavan. Koiralla ja minulla voi olla kivaa kehässä. Koiralle pitää vain opettaa muutama pikku juttu, jotka minun pitää itse ensin oppia.
The O´Shea Way
Ensinnäkin koiraan tulee syntyä silta (= kontakti, jos niin haluatte). Gerard kutsuu tätä nimellä “bridging”. Paras tapa ottaa koiraan yhteys on sen nimi. Se toimii kuitenkin vain, jos nimellä on koiralle arvoa, eikä se ole vain tyhjä sana. Kuten jokainen äiti tietää, sana “äiti” ei tarkoita mitään, eivätkä he edes kuule sitä, koska kakarat mankuvat sitä taukomatta. Varsinkin jos äiti pysähtyy juttelemaan jonkun muun kanssa, lapsi aloittaa sen päiväisen huomionhakemisen: “Äiti. Äiti. Äiti.”
Gerardin filosofian mukaan koiralle paras palkkio on se, mitä se sillä hetkellä haluaa. Makupala toimiikin vain kun koiralla on nälkä ja se on ruuanhankkimisvireessä (food drive). Vireestä riippuen palkkio voi olla erilainen. Palkkio voi myös olla release – vapauttaminen. Esimerkiksi kun ollaan menossa koiran kanssa ulos, avataan ovi ja pysäytetään koira, silitetään sitä hieman, ja tap tap! Reilulla taputuksella pepun päälle vapautetaan se. Jipii, ulos! Tai autoon, perheenjäsenen luo, lelua hakemaan jne.
Alkeisryhmä oli iso, yli 20 koirakkoa. Koirat saavat paljon energiaa isosta ryhmästä. Pienet koirat kiersivät sisempää, isot ulompaa reittiä. Ja kyseessä ei ole mikään ympyrä, vaan suorakulma – kulmat tulee ottaa tarkasti, jotta koira saa juosta suoraan, näin se ei odota käännöstä ja juokse vinossa.
Ensimmäisenä päivänä opimme muodostamaan sillan, kääntymään, pyöräyttämään koiran eteemme (clock system) ja pysäyttämään sen oikeaan asentoon. Jo muutamia kertoja näyttelyissä käynyt reilu puolitoistavuotias narttuni pysähtyy itsestäänkin jalat lähes tasan, mutta lisäksi opimme asettamaan koiraa työntämällä sitä hieman sivuittain.
Ensimmäisenä päivänä ei käytetty makupaloja, mutta oma koirani työskenteli iloisesti ja reippaasti ja odotti selvästi innostuneena, mitä seuraavaksi tehdään. Välillä koirat saivat purkaa paineita juoksemalla hurjasti eteenpäin, tai ne palkittiin brasilialaisella PARTY! PARTY! PARTY! -riehunnalla.
Toisena päivänä koiria ei saanut aamulla ruokkia, ja mukana piti olla erikoishyviä makupaloja, mieluiten lihapullia. Opittiin antamaan koiralle seisomismerkki, mikä tarkoittaa: “Kohta saattaa olla jotakin tulossa” ja signaali “Todellakin nyt on jotain tulossa”. Signaalin jälkeen lihapulla siirretään kädessä eteenpäin, ojennetaan se koiran nenän eteen ja annetaan sen haukata hieman etuhampailla. Se, miten kukin merkki ajoitetaan, on tärkeää. Ei nimittäin kannata tunkea koiran suuhun lihapullaa juuri kun tuomari kävelee kohdalle katsomaan ilmettä. Koiran mielenkiinto pidetään yllä sopivasti heittelemällä lihapullaa oikeassa kädessä.
Opimme, että jos käden asento on väärä, koira kävelee eteenpäin ja pyrkii istumaan. Opimme, että kokonaiskuvan kannalta on tärkeintä saada oikein pää, kaula, korvat ja häntä, sillä, ovatko jalat millilleen tasan ei ole merkitystä. Terrierin häntää ei pidetä – koiraa vain muistutetaan asiasta: “remind the tail”.
Harjoiteltiin myös vapaana seisottamista, mutta siihen pitää paneutua myöhemmin lisää. Sillä saa kuitenkin koiran nopeasti katsomaan eteenpäin ja ylös esimerkiksi jos tuomari haluaa nähdä nopeasti pään ja ilmeen.
Kurssin jälkeen olen harjoitellut koiran kanssa release-palkitsemista ja yrittänyt muistuttaa itselleni, että minä olen koiralle ovi hyvään elämään. Jos menee kotiin eikä harjoittele ollenkaan, koira unohtaa kaiken oppimansa parissa viikossa.
Oli mukavaa huomata, että koirani teki väsymättä ja kyllästymättä töitä koko sen ajan, jolloin olimme kurssilla. Ja oli mukavaa tuntea, että itse onnistuin. Missään nimessä kurssille ei kannata mennä tekemään juuri niin kuin on (väärin) oppinut, varsinkin niissä tilanteissa, jolloin handleriin kohdistuu painetta: “Nyt teillä on 5 sekuntia aikaa laittaa koira seisomaan! One – two – three – four – five! Look at the judge!”
Noissa tilanteissa on helppo fuskata, vetää hihnasta, asetella jalkoja, pitää koiraa paikallaan väkisin jne. Ei tunnu menevän perille, että paikalla ollaan treenaamassa eikä suorittamassa! Ei edes kokeneille handlereille.
Nyt harjoittelemme kotona, ja toivottavasti pääsemme jossain vaiheessa jatkokurssille. Jäimme nimittäin seuraamaan jatkoryhmän toimia reiluksi tunniksi. Useammin kuin kerran mieleen hiipi ihmettely: “Miksi tuo tekee noin? Miksi tuo ei tee niin kuin sanotaan?”
Mukavuusalueelle on helppo jäädä, mutta se ei tarkoita, että sinne kannattaa jäädä.